HANKE
Muistelutuokio pellavasta
Osana kesän 2004 pellavateemaa Kotiseutuyhdistys Muina järjesti 10.3.2004 keskustelutilaisuuden, jossa muisteltiin pellavan viljelyä ja käsittelyä. Mukana oli parikymmentä paikkakuntalaista, joilla oli omakohtaisia muistoja asiasta. Joukon vanhimpia olivat 80 vuotta täyttäneet Sylvi Vahander, Helle Veimala ja Antti Uusitalo. Juttuaineistoa kävivät hakemassa Länsi-Suomen toimittaja Tom Osmonen ja valokuvaaja Pekka Lehmuskallio.
Aluksi juotiin kahvit ja Eeva Yrjänen toivotti läsnäolijat tervetulleiksi toivoen vilkasta keskustelua. Keskustelu eteni aikajärjestyksessä maan muokkauksesta eri viljelyvaiheiden kautta korjuuseen, loukutukseen ja kehräykseen. Juttua johdattelivat Eeva Yrjänen ja Sylvi Ronkainen.
Minkälainen pelto pellavanviljelyyn valittiin ?
Ainakin sellainen, ettei ollut valkojuurta (juolavehnää). Kirjatiedon mukaan pellavaa ei kylvetty samaan peltoon, missä sitä edellisenä oli kasvatettu. Muistelijat arvelevat tämän johtuvan rikkakasvien lisääntymisestä tai kasvitautien varomisesta. Maan piti olla hyvässä kunnossa: hyvin lannoitettu ja hyvin muokattu, niin tuli parempi sato. Koska pellava on hentoinen kasvi, kova savimaa ei käy.
Kylvö
Kylvö tapahtui tuomenkukinnan aikaan. Myös muistetaan sanonta pellasperjantai, toukokuun toinen perjantai.
Akseli Kajantolan kirjassa ”Aikain takaa” kerrotaan siementä käytetyn niin runsaasti, että puukengän alla tuntui liukkaalta. – Ei kai sitä niin paljon pistetty !
Sellaistakin Kajantola on kuullut, että pellava on joskus kasvanut niin pitkäksi, että sai yksmittaset housut. (Tälle jutulle nauretaan makeasti ja Antti Uusitalo muistaa, miten jossakin talossa muka ”tuli viljaa niin paljon, ettei makasiinin taaha mahtunut yhteen kassaan.”)
Pellava pyrittiin kylvämään tuulettomalla ilmalla. Entisaikaan oli sanonta, jos keskusteluun syntyi painostava, hiljainen hetki: ”Nyt on pellavan kylvön aika”.
Käsin kylvettiin ja piikkiäkeellä sekoitettiin, kovin syvälle siementä ei peitetty.
Perkkaaminen
Kitkeminen, paikallisella murteella perkkaaminen, oli tehtävä ajoissa ennenkuin rikkaruoho valtasi kasvuston. Perkkaamisesta on monella omakohtaista kokemusta. Ei haittaa, vaikka pellavantaimet tallaantuvatkin. Muistetaan, että perkkaamisen jälkeen pellasmaa on ollut surkean näköinen, mutta seuraavana päivänä tallotut taimet ovat olleet jo terhakoita taas.
Lannoitus
Ei muisteta lannoitetun kasvukaudella, maa oli lannotettu vahvasti karjanlannalla jo edellisvuonna.
Vetäminen ja kuivatus
Pellavan kasvuaika on 108 päivää ja oikean korjuuajankohdan tietää korren ja siemenkotien muuttumisesta keltaiseksi. Vasaraisilla ja Soukaisissa pellava on vedetty, Nihattulassa nyhdetty. (Jossain muualla voi olla kiskomista tai repimistä)
Pellavia kerättiin niin paljon kuin kahteen kouraan mahtui ja irrotettiin maasta. Tämmöinen nippu oli sormaus (pio -nimitystä ei kukaan ole kuullut).
Vanha tapa kuivata sormaukset on niiden asettaminen n. 60 cm:n korkeudella maasta olevan riu’un nojalle, vuorotellen kummallekin puolen riukua. Myöhemmin pellavat on sidottu lyhteiksi ja koottu kykkäille (=kuhilas). Seipäilläkin pellavalyhteitä on uudempina aikoina kuivattu.
Riipiminen
Kulkut, kulkuset (=siemenkodat) riivittiin varsista irti riivintoolissa. Kaksi riipijää istui riivintoolilla vastatusten ja vuorotellen veti sormauksensa piikkien läpi. Toolin alla oli joku vaate, johon kulkut kerättiin. Siemenet otettiin talteen seuraavan kevään kylvöä varten. Lehmien rohtonakin niitä käytettiin, liotettiin siemeniä vedessä niin että muodostui limaa ja siemenet sekä liotusvesi juotettiin pullosta lehmälle. Tätä rohtoa Vahalan faarikin on määrännyt puhallustautiin sairastuneille lehmille. Ihmiset eivät pellassiementä syöneet, ei ollut vielä muotia.
Liotus
Vasaraisilla ja Soukaisissa on vesiliotus ollut harvinaisempi, kedolle levittäminen tavallisempi tapa. Tarkkana sai etenkin vesiliotuksessa olla, ettei liottanut liian kauan. Joku muistaa, että kerran pellavat ”pistettiin prunnihin - ne märännys”. Sylvi Vahander muistaa kotonaan liotetun ojassa, jossa oli virtaava vesi. Sopiva alusta ketoliotukseen oli viljan sänki. Esim. apilapelto taas oli liian kosteaa, siinä pellavat herkästi homehtuivat. Noin kolmen viikon kuluttua korsia hierottiin rystysten välissä ja tutkittiin, joko luut irtoavat pellavista. Lionneet pellavat siirrettiin saunaan tai riiheen kuivumaan.
Loukutus
”Se oli hianoo, ko sai loukutustalkkois käydä, se ol ai hianoo ja pannkakoi syätiin.” Näin muistaa Sylvi Vahander.
Annikki Palonen, joka on Mäkipäässä asunut, Linnalassa, on kertonut Eeva Yrjäselle isänsä kertoneen, että Mäkipään nuoret miehet kävivät Tarvolassa loukuttamassa. ”Ne men tota mettäpolkku ton Tarvola – niiet naapurkylistäkkin käytti loukuttamas. He ottiva loukun selkkäs, vaik se o aika raskas.” Sirkku Hattula muistaa polun hyvin ja osaisi sen vieläkin. Toiset vahvistavat, että oikopolku on vielä tänä päivänä olemassa.
Se oli siis niin hauskaa se loukuttaminen, että tykkäsivät naapurikyliinkin mennä. Länsi-Suomen toimittaja kummastelee: ”Mikä siitä niin hauskaa teki?” Sylvi Vahander kiteyttää:”En tiäd ko nuarii oltiin ja siinä oli sitten vähän niinko semmosta.” Loukuttava mies ja lihtaa käyttävä nainen muodostivat loukutusparin. Johtipa tämä joskus elinikäiseen yhdessäpysymiseen.
Miesten loukun nimi on ollut myös rouhiusloukku ja lihdan nimi hyvitysloukku.
Sylvi Vahander näyttää lehden valokuvaajalle lihdan käyttöä.
Vasarastelainen Keksijä-Laine teki pellavan loukutuskoneita. Ei kukaan muista, olivatko ne sähkö- vai polttomoottorikäyttöisiä.
Olavi Hannula muistaa kotonaan tehdyn käsiloukutusta talkoilla vielä 40-luvulla. Hän oli silloin pojankoltiainen ja hänellä oli tehtävänä tuoda sormauksia saunasta loukuttajalle ja viedä naiselta lihdatut sormaukset pois. Antti Uusitalo arvelee, että tämä ”lähettipoika” sai varmaan välillä haukkumista, jos toi ison sormauksen, joka oli raskas loukutettava. Annikki Palonen on Eeva Yrjäselle kertonut lapsuusmuistonaan, että loukutuksen ääni liittyi syksyyn, sitä kuului koko ajan eri suunnilta kylästä. Niinollen loukutettiin ihan päiväkausia ja muutoinkin kuin talkoilla niissä taloissa, missä pellavaa oli ollut paljon kasvamassa. Loukutuskausi ehkä venyi senkin vuoksi, etteivät kaikki pellavat kerralla mahtuneet saunaan.
Loukutustalkoissa kuului olla kunnon tarjottavat: kahvia, rusinsoppaa ja riivatui (pankakoi).
Kukaan ei muista, että tällä seudulla loukutustalkoihin olisi kuulunut piirileikki tai talkootanssit. Jenny Linnala ja Saimi Urhonen ovat kertoneet piirileikistä, ehkäpä Vermuntilan suunnalla semmoinen tapa säilyi myöhempään.
Piirileikeistä kun mainittiin, tulee puheeksi, että Kotiseumuseo Muinan lähialue, Pajanketo, on ollut laajalti tunnettu piirileikkipaikka, jonne nuoret kokoontuivat kesäiltaisin. Kokoontumiset Pajankedolle ovat loppuneet niin aikaisin, ettei kukaan mukanaolevista ole ollut siellä kisailemassa. Antti muistaa itseään vanhempien sanoneen, ettei niin kippiä lainkaan ollut lauantaiehtoosta tai sunnuntaisin, ettei Pajankedolle päässyt. Se oli sen ajan disco.
Lihtaus
Loukkua pienemmällä lihdalla pellavista puhdistetaan päistäreitä. Näillä seuduin on lihtaaja ottanut pellavasormauksen heti loukuttajalta, jossakin seuduilla loukutus on tehty ensin ja myöhemmin naiset ovat pitäneet saunassa lihtaustalkoot erikseen.
Kalpa ja rohdinkeppi
Työvälineitä, joilla edelleen puhdistetaan päistäreitä pois. Kalpaa pidetään oikeassa kädessä ja lyödään yläviistosta vasemmassa kädessä riippuvaa pellavasormausta. Keppi pistetään pellavatukon, kuontalon läpi ja kieputetaan pellavia ilmassa kepin varassa, välillä pyörimissuuntaa vaihtaen.
Häkilöinti
Häkilässä erotettiin ihot ja rohtimet. Rohdinta tuli enemmän ja ihoa vähemmän. Joskus oli semmoinen vuosi, että ihoja tuli erikoisen niukasti, muistaa Anja Soukainen.
Kehrääminen
Kehräämisen saivat tytöt opetella jo nuorena. ”Karkkun pakkas ensiks menemähän”, muistaa Anja (=lanka katkesi monta kertaa). Rohtimilla joutui opettelemaan, vasta kun taitoa karttui, annettiin villaa kehrätä.
Ihot olivat arvostettuja ja niitä saivat vain hyvät kehrääjät kehrätä. Iholankaa käytettiin kankaan loimena. Kaksinkertaiseksi kerrattu iholanka on silmää tai silmäst. Silmää käytettiin ompelulankana ja siitä tehtiin pikilankaa. Pikilangan päähän kiinnitettiin sianharjas.
Kehrääminen oli syksytalven työtä, kehruut piti saada valmiiksi ennen joulua, koska kevätpuolella oli kutomisen aika. Monet naiset kehräsivät tilauskehruita, Sylvi Vahander muistaa yhdessä äitinsä kanssa kehränneensä Yrjäsen rohtimia. Amalia Forsman oli oikein taitava kehrääjä. Amalian torpassa moni on käynyt ja torppa on vieläkin olemassa. Vakituisesti siinä ei asuta, mutta kesäpaikkana sitä käytetään. Koijärvellä asunut Arvoska oli yksi kehrääjä. Arvoska oli naimisissa Amalian veljen kanssa.
Lahja Koivisto näyttää, miten ihot asetetaan puisen tutin päälle: hän latoo pellavasuikkuja helmaansa limittäin ja muodostuneen pellavalevyn hän kiertää tiukasti tutin ympäri ja sanoo:”Tämä on noll !” Laitilassa on sanottu noll, toiset eivät tätä nimitystä tunne, vaan puhuvat tutista. Pellavien kiertämistapa kylläkin on täällä ihan sama.
Rohtimia kehrätessä tarvitaan piikkiteline, jonka nimi kräksä tai kräks. Värttinää ei kukaan tietysti muista – joku on nähnyt lehdessä kuvan, mutta ei ole ymmärtänyt kuinka tuommoisella kehrääminen käy.
Vyyhtiäminen
Kotikehruiset langat oli vyyhditty noin 130 cm pitkille vyyhdeille. Kun sitten alettiin ostaa tehdaslankoja, olivat vyyhdit paljon pidempiä ja vyyhdinpuita jouduttiin muuttamaan, niihin laitettiin pidemmät armit.
Sanontoja pellavasta
Laskiaishuuto:”Pitkiä pellavia, pitkiä pellavia”
Jenny Linnalan (ym.) muistama: ”On pellavan kylvön aika”
”Villat mullaks, pellavat kullaks”
Pellavankäsittelyvälineitä Muinan museokokoelmista:
Välineet vasemmalta: kalpa, kaksi rohdinkeppiä ja kaksi ihontuttia
Rohdinkuontalo kauniissa kräksässä odottaa kehrääjää Muinan tuvassa. Seinällä kaksi ihosykeröä.
Muistelussa apuna käytetyt lähdeteokset:
Akseli Kajantola 1954: Aikain takaa. Länsi-Suomen kirjapaino. Rauma
Anna Henriksson 1945: Kankaankudonnan oppikirja. Kustannusosakeyhtiö Otava. Helsinki